Tu sais que je n'aime pas ma réalité

Koko viikonloppu meni sitten oletusten mukaisesti aivan LÄSKIKSI. Tosiaankin... Molemmat oltiin isän kanssa kipeinä, joten ruokaa ei jaksanut kumpikaan laittaa mutta sitävastoin pupeltamisen määrä oli suuri. Karkkia leffoja kahvia karkkia leffoja jogurttia leffoja karkkia leffoja ruokaa leffoja ja niin edelleen. Joka kerta kun oon kipeenä (eli usein), tulee heitettyä jollain tapaa lusikka nurkkaan tästä touhusta; kaikkea ehdoton ei -ruokaa syödään, ei vaan mussutetaan, vielpä edes vilkuilematta ravintosisältöä. Toisaalta se on välillä ihan tervettä, mutta kauheen ahdistavaa, ettei tiedä kuinka paljon sitä on todellisuudessa syönyt. Vaikka söisinkin sellaista ruokaa, missä nyt ei kalorisisältöä mainita, niin aina mulla on suurin piirtein käsitys, paljon on tullut syötyä. Kauhea epävarmuuden ja vallan menettämisen tunne... Ja mulla kun se ei jää yhteen "pahaan" ruokaan, vaan sitten pupelletaan niin että varmasti tulee huono olo. Odotan vain, että milloin tämmönen kausisyöminen loppuu, niin ei tarvitse aina pelätä vaa'alle astumista. Yh.

Let me know, is your heart still beating?

Tänään sain raahattua itseni kouluun, mutta kuinka ollakkaan tulin siellä huonovointiseksi ja mut lähetettiin kotiin. Eli on mussa jotain vialla, ei mitään rokulia ole tämä "lomailu". Tai siis...
Koko päivän mua ällötti sairaasti, kun joskut mussutti sipsiä/suklaata/tms. kun olivat tuleet kaupan kautta kouluun. Siis hyi yök. Neljä päivää lämmintä ruokaa syömättä oleminen aiheutti myös vatsanakouristuksia kouluruoan kohdalla. Kalamureke on muutenkin aivan järkyttävää, ja se haju...

Oon vieläkin kauheen mielissäni, kun mukavatkiltitihanat ruokalan tädit anto mulle banaanin niin ei tarvinnut sellasta moskaa lappaa suuhun ♥ Ne tädit on kyllä aina ollu mun lemppareita, aina välipalallakin siellä on mustikkajogurttia ja hedelmiä kun välillä pyydän niitä :------) aw.

Koko viikonloppu ollaan isän kanssa kahdestaan, kun äiti lähti käymään Rovaniemellä siskon luona. Muuten mukavaa, kun ei kokkia ole talossa, paitsi jos isä saa päähänsä olla laiska ja tilata kukkakaalin laiton sijaan pizzaa... Ehkä mä yhden viikonlopun kestän, mutta olis kauhee ajatella ettei talossa oliskaan terveysintoilevaa äitiä, joka vaatii kasviksia pöytään. Mitä mä sitten söisin?

Viikonloppu siis kuluu isän kanssa klassikkoleffoja katsellessa ja pikaruokaa vältellessä. (Varmasti tulevista) repsahduksista lisää sitten kun oon ahtanut jääkaapillisen ruokaa kitaani.

Sayonara

Well this time I'm not going to watch myself die

Sairas sisältä ja ulkoa. Flunssa iski päälle - jälleen kerran. Vituttavaa tää huono vastustuskyky, mutta toisaalta sairaana aina kilot katoavat. Joku hyvä puoli tässäkin ilmapallomaisessa olotilassa. Pää on niin täynnä räkää ettei sinne mahdu ajatuksetkaan. Eli ei siis puhettakaan että saisin neljä esseetä huomiseksi valmiiksi. Huoh tätä mun saamattomuutta. Kaiken aina jätän viimetippaan ja vaan puolet saan valmiiksi. Mitä käänteisperfektionismia tämä on?Huomasin onnekseni vaa'an näyttävänaina vain pienempiä lukemia, vaikka luulin kotona löhöilyn vain turvottavan mua sisältä. Viime viikko kun meni tetissä kahvilassa niin perseelleen syömisten osalta että...

Jokainen vähän pieleen mennyt kermavaahtoinen kaakao tai vanhahko mansikkaleivos tungettiin tettiläisten napaan - siis mun napaan. Yököttävä olotila on jatkunut siitä asti, kun en kehdannut kieltäytyä tarjotuista vatsanpaisuttajista. Toivottavasti huomenna on aikaa ja jaksamusta lähteä juoksemaan, tää liikkumattomuus saa ahdistumaan entistä enemmän..

Requiem for a dream

Ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat. Asenteet eivät. Olen blondi, laihempi kuin pitkään aikaan ja silti raastavan mielenterveysongelman partaalla. Yhä ja edelleen. Aurinko antaa voimaa ja iloa, mutta paljastaa elämäni likaiset ikkunat ja pölypallot nurkissa. Miten pian kesä tuleekaan, toisaalta liiankin pian. Miten ehdin laihtua, hoitaa koulun ja elämäni kuntoon vain muutamien viikkojen sisällä? Ja mitä jos en pystykään? Unelmien Sielunmessu, todellakin. Katsoin sen yöllä, se jotenkin sisäistää tämänhetkisen ajatusmaailmani. Elämä on hektistä, mutta itse leijun kuin kuplan sisällä. Aika virtaa huomaamatta ohitseni, kuin hiekka tiimalasissa. Olen saamaton.

electric shock

Maha on turvonnut, vaikka en kahteen päivään ole syönyt mitään. Kuumeinen katse näkee hirviöitä kaikkialla. Ruoan hajukin oksettaa.

Ennen en ole sairastanut näin... rankasti. Vatsatauti, varmaan hirveintä mitä tiedän. Toisaalta kukaan ei pakota syömään, toisaalta ei tahdokaan syödä. Ja silti on vain turvonnut olo. Järjetöntä. Eniten ahdistaa se, että olen monta päivää vain maannut sängyssä, kuin raato, liikuttamatta lihastakaan. Saamattomuuden tunne on niin suuri, että päätän salaa mennä illalla lenkille... Jos nyt en pyörry heti seisomaan noustessani. Vaikka sairaana ja hyödyttömänä oleminen ahdistaa, ahdistaa parantuminen vieläkin enemmän. Ensi viikko on todellinen itsemurha. Viikon pituisen sairasteluun hukatun loman jälkeen neljät kokeet, mistä selvitä, sekä psykologin vastaanotto, johon täytyy kerätä voimaa valehdella. Niin itselle kuin muillekin. Jos vain ensi viikon, vain yhden viikon selviän, mikään ei ole este.

Fear will keep us all in place

Inhoittavaa. Oksettavaa. Ällöttävää. Sairasta. Minä

Olipa kerran lomanalkupäivä. Tai no, olisipa se ollut vain kerran. Oon syöpötelly aivan kamalasti, järkyttävästi, tonneittain. Aivan liikaa. Olin kaverilla yötä, ei mahdollisuutta syyllisyydentuntoisena mennä oksentamaan sitä kaikkea syömääni paskaa ulos, ei mitenkään. En vain kehdannut, vaikka kaverini onkin ex-bulimikko, tuntuu silti ettei hän ymmärtäisi. Vaikka olen syönyt kuin nälkäkuoleman partaalla viruva virtahepo - siis O I K E A S T I - vaaka näyttää vain pienempiä lukuja. Tai no, ei niin suuria...

Voin jo suoraan sanoa, että koko loma tulee olemaan yksi suuri munaus. Valtava.

Koko loma tulee olemaan minulle taistelua itseäni vastaan. Halujani ja omatuntoani vastaan. Vastaan inhoittavia kilokaloreita ja vatsamakkaroita. Mikään ei riitä ja rima on liian korkealla. Juuri tästä syystä inhoan lomia. Ei voi keksiä tekosyitä, miksei pääse juhlimaan, miksei ruoka maistu,

miksei ole N O R M A A L I

enpäs löytänyt parempaakaan kuvaa

Katsoin muuten viimeyönä ehkä mahtavimman leffan pitkään aikaan, dokumentaarisen kuvauksen kuudesta nuoresta, joiden kaikkien elämät liittyvät jollain tapaa erään tytön itsemurhaan. Pitkästä aikaa mielenkiintoinen leffa, ei mitään pintakiiltoa ja söpöjä saippuakuplia, kuten esimerkiksi jotkut High School Musicalit (oivoi, niitäkin tuli (ikävä kyllä) katsottua), vaan kerronta on jotenkin niin henkilökohtainen mutta samalla etäinen, että se salpaa hengityksen.

2:37 traileri

If your right hand is causing you pain, cut it off, cut it off

Mua ahdistaa aivan älyttömästi. Nyt on kylmä talvi, ilman paksujen vaatekerrosten lämpöä palellun jääpuikoksi. Pian kevättalvinen aurinko lämmittää niin paljon, niin lempeästi, että paksu ja kylmä lumipeite alkaa pikkuhiljaa katoamaan. Kun ilma lämpenee, vaatteet vähenee. Mitä sitten, kun vaatteiden alta ei paljastukaan sitä täydellistä mallin vartaloa? Mitä sitten, kun ei ole itsevarmuutta pukeutua sään edellyttämällä tavalla? Mitä sitten, kun joku pyytää kanssaan rannalle, b i k i n e i s s ä ?

Kun vilkaisen ulos, ajatukset katoavat niin nopeasti kuin ovat mieleeni juolahtaneetkin. Silti kallon pohjalla jyskyttää ajatus, Mitä sitten? Toinen puoli minusta odottaa kesää kuin kuuta nousevaa, sitä lämpöä, iloa, auringon paistetta ja naurua. Toinen puoli odottaa kesää kauhun sekaisin tuntein, mitä jos en olekaan kaunein, laihin, täydellisin? Mitä jos en kelpaa? Mitä jos kesä ei menekään, kuin on odotettu? En jaksa tulla murkatuksi unelmieni takia, enää koskaan.

Hoping for the best but expecting the worst

Oon tänään katsellut jo monta tuntia thinspokuvia. Mielessäni jyskyttää sanat "Miksen voi olla kuin he?". Siksi, että minulla ei ole itsekuria. Ei tahdonvoimaa. En ole täydellinen.

Olen ollut jo 3 päivää sairaana, kurkunpääntulehdus ja lämpöä. Ei tee mieli syödä mitään... Tosin tuskin tekisi muutenkaan, eilen mussutin ruokaa kuin mikäkin syöttöporsas, en vaan tajua... Ei mitään kontrollia, ei mitään selkärankaa... En kestä tätä enää.

all i want for christmas is perfection

Mulla on niin läski olo. En kestä! Iso ja valtava ryhävalas, mun sisällä vaan lilluu kymmeniä kiloja RASVAAAAAAAA.... Mä inhoan itseäni, vihaan. Olen oksettava... Voisin vaikka tappaa ollakseni laiha. Liian monia tunteja tuhlattu suremiseen, liian monia vuosia hukattu elämään jota en tahdo elää. Millään muulla ei ole merkitystä, tahdon olla

laiha

kaunis

t ä y d e l l i n e n

kevyt kuin höyhen, leijuisin kaiken tämän paskan yläpuolella
ja vihdoin ei olisi enää mitään väliä

kalorimääristä

lihavuudesta

itsekurin puutteesta

Olisin kaunis. kaunein