electric shock

Maha on turvonnut, vaikka en kahteen päivään ole syönyt mitään. Kuumeinen katse näkee hirviöitä kaikkialla. Ruoan hajukin oksettaa.

Ennen en ole sairastanut näin... rankasti. Vatsatauti, varmaan hirveintä mitä tiedän. Toisaalta kukaan ei pakota syömään, toisaalta ei tahdokaan syödä. Ja silti on vain turvonnut olo. Järjetöntä. Eniten ahdistaa se, että olen monta päivää vain maannut sängyssä, kuin raato, liikuttamatta lihastakaan. Saamattomuuden tunne on niin suuri, että päätän salaa mennä illalla lenkille... Jos nyt en pyörry heti seisomaan noustessani. Vaikka sairaana ja hyödyttömänä oleminen ahdistaa, ahdistaa parantuminen vieläkin enemmän. Ensi viikko on todellinen itsemurha. Viikon pituisen sairasteluun hukatun loman jälkeen neljät kokeet, mistä selvitä, sekä psykologin vastaanotto, johon täytyy kerätä voimaa valehdella. Niin itselle kuin muillekin. Jos vain ensi viikon, vain yhden viikon selviän, mikään ei ole este.

Fear will keep us all in place

Inhoittavaa. Oksettavaa. Ällöttävää. Sairasta. Minä

Olipa kerran lomanalkupäivä. Tai no, olisipa se ollut vain kerran. Oon syöpötelly aivan kamalasti, järkyttävästi, tonneittain. Aivan liikaa. Olin kaverilla yötä, ei mahdollisuutta syyllisyydentuntoisena mennä oksentamaan sitä kaikkea syömääni paskaa ulos, ei mitenkään. En vain kehdannut, vaikka kaverini onkin ex-bulimikko, tuntuu silti ettei hän ymmärtäisi. Vaikka olen syönyt kuin nälkäkuoleman partaalla viruva virtahepo - siis O I K E A S T I - vaaka näyttää vain pienempiä lukuja. Tai no, ei niin suuria...

Voin jo suoraan sanoa, että koko loma tulee olemaan yksi suuri munaus. Valtava.

Koko loma tulee olemaan minulle taistelua itseäni vastaan. Halujani ja omatuntoani vastaan. Vastaan inhoittavia kilokaloreita ja vatsamakkaroita. Mikään ei riitä ja rima on liian korkealla. Juuri tästä syystä inhoan lomia. Ei voi keksiä tekosyitä, miksei pääse juhlimaan, miksei ruoka maistu,

miksei ole N O R M A A L I

enpäs löytänyt parempaakaan kuvaa

Katsoin muuten viimeyönä ehkä mahtavimman leffan pitkään aikaan, dokumentaarisen kuvauksen kuudesta nuoresta, joiden kaikkien elämät liittyvät jollain tapaa erään tytön itsemurhaan. Pitkästä aikaa mielenkiintoinen leffa, ei mitään pintakiiltoa ja söpöjä saippuakuplia, kuten esimerkiksi jotkut High School Musicalit (oivoi, niitäkin tuli (ikävä kyllä) katsottua), vaan kerronta on jotenkin niin henkilökohtainen mutta samalla etäinen, että se salpaa hengityksen.

2:37 traileri

If your right hand is causing you pain, cut it off, cut it off

Mua ahdistaa aivan älyttömästi. Nyt on kylmä talvi, ilman paksujen vaatekerrosten lämpöä palellun jääpuikoksi. Pian kevättalvinen aurinko lämmittää niin paljon, niin lempeästi, että paksu ja kylmä lumipeite alkaa pikkuhiljaa katoamaan. Kun ilma lämpenee, vaatteet vähenee. Mitä sitten, kun vaatteiden alta ei paljastukaan sitä täydellistä mallin vartaloa? Mitä sitten, kun ei ole itsevarmuutta pukeutua sään edellyttämällä tavalla? Mitä sitten, kun joku pyytää kanssaan rannalle, b i k i n e i s s ä ?

Kun vilkaisen ulos, ajatukset katoavat niin nopeasti kuin ovat mieleeni juolahtaneetkin. Silti kallon pohjalla jyskyttää ajatus, Mitä sitten? Toinen puoli minusta odottaa kesää kuin kuuta nousevaa, sitä lämpöä, iloa, auringon paistetta ja naurua. Toinen puoli odottaa kesää kauhun sekaisin tuntein, mitä jos en olekaan kaunein, laihin, täydellisin? Mitä jos en kelpaa? Mitä jos kesä ei menekään, kuin on odotettu? En jaksa tulla murkatuksi unelmieni takia, enää koskaan.

Hoping for the best but expecting the worst

Oon tänään katsellut jo monta tuntia thinspokuvia. Mielessäni jyskyttää sanat "Miksen voi olla kuin he?". Siksi, että minulla ei ole itsekuria. Ei tahdonvoimaa. En ole täydellinen.

Olen ollut jo 3 päivää sairaana, kurkunpääntulehdus ja lämpöä. Ei tee mieli syödä mitään... Tosin tuskin tekisi muutenkaan, eilen mussutin ruokaa kuin mikäkin syöttöporsas, en vaan tajua... Ei mitään kontrollia, ei mitään selkärankaa... En kestä tätä enää.

all i want for christmas is perfection

Mulla on niin läski olo. En kestä! Iso ja valtava ryhävalas, mun sisällä vaan lilluu kymmeniä kiloja RASVAAAAAAAA.... Mä inhoan itseäni, vihaan. Olen oksettava... Voisin vaikka tappaa ollakseni laiha. Liian monia tunteja tuhlattu suremiseen, liian monia vuosia hukattu elämään jota en tahdo elää. Millään muulla ei ole merkitystä, tahdon olla

laiha

kaunis

t ä y d e l l i n e n

kevyt kuin höyhen, leijuisin kaiken tämän paskan yläpuolella
ja vihdoin ei olisi enää mitään väliä

kalorimääristä

lihavuudesta

itsekurin puutteesta

Olisin kaunis. kaunein